Logo
Tuli vain mieleeni
Ajatuksia

Ajatuksia

Elämä on laiffii

Pitkäperjantaina lienee sopivaa puhua kuolemasta, sillä meistä jokaisen päivät ovat luetut, vaikkakin päivien määrä on aika lailla auki.

Saattohoidossa työskennellyt australialainen Bronnie Ware on listannut kirjassaan ”Viisi viimeistä toivetta – elä, älä kadu” viisi asiaa, joita kuolevat katuvat eniten:

1. Olisinpa elänyt, kuten itse halusin, enkä niin kuin muut odottivat
2. Olisinpa tehnyt vähemmän töitä
3. Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani
4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin
5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi

Riding to sunset with friends

Jos nyt alkaisin elää haavekuvan mukaisesti, niin sekä työnantaja että pankki hermostuisivat toimistani ja vaimoltani tulisi vähän enemmänkin sanomista, kun kiertäisin kesät ystävien kanssa Eurooppaa isolla moottoripyörällä ja viettäisin talvet sukeltamassa eri puolilla tropiikkia. Ja jos joku mainitsisi asiasta, niin ilmoittaisin vain tämän olevan ainutkertainen mahdollisuus elämiseen, ”elämä on laiffii, kato!”

Vaan olisinko kuitenkaan onnellisempi?

Kuolinvuoteella saa varmastikin jättää elämän realiteetit taakseen, mutta ennen sitä on niiden kanssa elettävä, huvittipa se tai ei. Yksi arvostamistani henkilöistä arvioi minulle työuraansa eläkkeelle siirtyessään:” Paska keikka, mutta tulipa tehtyä.” Ja hän todella tarkoitti sitä! Velvollisuuden tunne oli sitonut hänet työhönsä ja saman työnantajan palvelukseen, vaikka useinkin olisi tehnyt mieli lähteä. Päätin tuolloin, etten koskaan sano tuota lausetta, jos siirryn joskus eläkkeelle. Enkä todellakaan halua sanoa tuota kuolinvuoteellani!

Tuo lause on ohjenuorani, mutta sen mukainen elämä ei tarkoita sitä, että voisin tai edes haluaisin elää ”hällä väliä” -elämää. Se kuitenkin muistuttaa omaan aktiivisuuteen ja vastuuseen siitä, ettei elämästä tulisi lamaannuttavan harmaata. Olen yrittänyt löytää jotain yhdistävää nimittäjää sille, mitkä tekevät hetkistä erityisen hyviä ja elämästä poikkeuksellisen hienoa. Yhdistävänä tekijänä olen löytänyt ainoastaan itseni ja oman asennoitumiseni elämäni tapahtumissa. Kyllä, voi kuulostaa ällömakealta naminamilta, mutta itsehän sen päätän, kiroilenko aamulla heräämisen pakkoa vai olenko iloinen mahdollisuudesta lähteä hyvään työhön; kiroilenko sukeltamista Suomen sameissa ja kylmissä vesissä vai olenko iloinen sukeltamisen mahdollisuudesta; haikailenko taakse jäänyttä opiskeluajan tiivistä yhteyttä kavereihin vai olenko iloinen nykyisistä säännöllisen epäsäännöllisistä tapaamisista; olenko masentunut sanomastani loukkauksesta vai iloinen mahdollisuudesta pyytää anteeksi.

Elämä voi olla laiffii ja hieno matka, jos itselleen antaa siihen luvan eikä jää kärvistelemään omaan ahdistukseen ja elämän raskauteen.

Niin, mitä sitten haluaisin sanoa kuolinvuoteellani? En mitään, sillä en halua päätyä kuolinvuoteelle. Minulla on edelleen toive siitä, että olen tulossa reilu ysikymppisenä jostain tropiikista vaimoni kanssa. Sinisiä pillereitä on mennyt, viini on virrannut ja karaokeakin on laulettu. Matkalla takaisin lentokone räjähtää enkä ehdi miettiä mitään. Vakuutuksesta maksetaan hautajaiset ja ryppyinen, hymyilevä naamani on vielä iltapäivälehtien sivuillakin. Hyvä keikka – kiitos ja hei.

Hyvä elämä

 

Leave A Comment