Logo
Tuli vain mieleeni
Ajatuksia

Ajatuksia

Itsestäni kiinni

Olin sukeltamassa Kaatialan louhoksella Kuortaneella. Laskeuduimme sukellusparini kanssa 25 metrin syvyyteen. Jos mietit, kuinka syvällä oikeastaan olimme, voit katsoa kerrostalon kahdeksannesta kerroksesta alaspäin ja näet meidät maan pinnalla. Sukelluksella tämä syvyys ei ole erityisen syvä, mutta se on kuitenkin sellainen syvyys, että siellä täytyy olla jo tarkkana useidenkin asioiden suhteen.

Sukeltaessa, syvyydestä riippumatta, yksi tärkeimpiä ja vaikeimpia taitoja on nosteenhallinta, joka tarkoittaa ylös- ja alaspäin suuntautuvan liikkeen kontrollointia. Yksinkertaistettuna, nosteenhallinta saadaan aikaiseksi tasapainotusliivin kaasumäärää säätelemällä: vähennä kaasua liivistä ja laskeudut alas – lisää kaasua ja nouset ylös.

Olimme siis 25 metrin syvyydessä ja jätin varakaasupulloni siellä olevan sukelluskellon luo. En kuitenkaan päässytkään sukellusparini perään. Tyhjensin koko tasapainotusliivin kaasusta ja tyhjensin kuivapuvunkin, jolloin ympäröivä vedenpaine puristi minua jo varsin ikävästi, mutta en siltikään päässyt alaspäin – enkä mihinkään muuhunkaan suuntaan. Tiesin olevani kiinni jossain, mutta en ehtinyt havaitsemaan jumin sijaintia. Sukellusparini tuli apuun, sillä painemittari oli irronnut hihnastosta ja takertunut varapulloon kiinni ja kiertänyt selkäni taakse varsin hankalalla tavalla. Kun sukellusparini oli irrottanut painemittarin letkun, pääsin jatkamaan. Ilman hänen läsnäoloaan ja apuaan olisi tilanne pian voinut olla aika paljon stressaavampi.

Britannian sukellusliitto BSAC julkaisee vuosittain raportin sukellusonnettomuuksista. Raporttien mukaan merkittävin vakaviin onnettomuuksiin johtanut syy on sukellusparista eroon joutuminen. Syvyydessä ja pimeydessä, ihmiselle vieraassa ympäristössä, korostuu toisen ihmisen läheisyyden kokonaisvaltainen merkitys. Sen myötä voi turvautua siihen, että jos tekee virheen tai joutuu ongelmiin, pari on lähellä auttamassa.

Voisiko muulloinkin kuin sukeltaessa olla toisen lähellä tietäen, että mahdollisessa vaaratilanteessa voi itse auttaa ja saada apua? Voisiko vallitsevana kulttuurina olla keskinäisen kunnioituksen, yhteisen arvostuksen ja haluttuun päämäärään yhteistyössä pyrkimisen hyvinvointikulttuuri?

Sukeltaessa olen huomannut, että täydellisessä pimeydessä, kun viestit on välitettävä muutamilla käsi- tai valomerkeillä, kertovat toisen ihmisen silmät kaiken. Jos opettelisin myös pinnalla katsomaan toista ihmistä enemmän silmiin ja olemaan valmiimpi auttamaan silloin, kun on avun tarve, vältyttäisiin monilta virheiltä, läheltä piti –tilanteilta ja onnettomuuksilta. Uskon, että jos suurten äänien ja mahtailevien puheiden sijaan katsoisin toista ihmistä paremmin ja avoimemmin, voisin löytää jotain ihan uutta; mahdollisuuksia, voimavaroja ja kehittymishalua. Itsestänihän se vain kiinni on.

(Featured Image: PADI, www2.padi.com)

Leave A Comment